Chawich taisteli tiensä kouluun – äiti pelasti viime hetkellä hyökkääjien käsistä

Chawich,16, asuu pakolaisleirissä Ugandassa.
Chawich,16, asuu pakolaisleirissä Ugandassa.

Kun hyökkääjät iskivät Chawichin kylään Etelä-Sudanissa, hänen äitinsä nosti hänet selkäänsä ja kantoi pakoon. Ugandan pakolaisleirillä oli turvallista, mutta Chawich ei päässyt kouluun.  Nyt Kirkon Ulkomaanapu on auttanut toteuttamaan hänen hartaimman toiveensa.

Teksti ja kuvat: Hugh Rutherford

Chawichilla, 16, on kirkkaat silmät ja tarttuva hymy. Se hälvenee, kun kysyn, miksi hän lähti Etelä-Sudanista. ”Näin paljon ruumiita”, Chawich kuiskaa pakolaisten asuttamalla alueella Ugandan Adjumanissa.

Chawich ei voi käyttää jalkojaan. Hän liikkuu kontaten pölyisellä kamaralla. Polvien iho on repeillyttä ja karheaa kuin hiekkapaperi. ”En ole onnellinen. Haluaisin päästä kouluun opiskelemaan”, hän sanoo.

Adjumanin alue sijaitsee Ugandan pohjoisosassa, vain kivenheiton päässä levottomasta Etelä-Sudanista. Tänne Chawich pakeni perheensä kanssa viime vuonna. Nyt jo yli satatuhatta eteläsudanilaista etsii täältä turvaa murhilta, raiskauksilta ja muulta sanoinkuvaamattomalta väkivallalta.

Kaikille pääseminen verrattain rauhallisen Pohjois-Ugandan puolelle ei kuitenkaan tarkoita matkan päättymistä. Ei varsinkaan niille, jotka matkustavat mukanaan vammaisia lapsia.

Chawich on vain yksi esimerkki niistä, joilta on evätty oikeus koulutukseen. Sota on aiheuttanut samanlaista tuhoa tuhansille perheille. Voitko kuvitella itsesi pakenemassa sotaa ja päätyväsi vieraaseen maahan, jossa vammaisille lapsille ei ole tarjolla palveluja? Kuitenkin koulutus on jokaisen lapsen perusoikeus.

”Arvostin häntä kaikkein eniten ja annoin hänelle eniten huomiota kaikista lapsistani hänen vammansa takia. Hän ei saanut mistään apua”, Chawichin äiti kertoo.

Kun taistelut kiihtyivät Chawichin kotikylän ympärillä, perheen oli pakko lähteä pakoon. Chawichin äiti joutui tekemään sydäntä raastavan päätöksen. Paniikissa hän yritti kerätä kokoon kaikki lapsensa ja perheen vähän omaisuuden. Sillä hetkellä hän joutui päättämään, kantaako mukanaan vanhan äitinsä vai poikansa Chawichin. Tietäen millainen kohtalo poikaa olisi odottanut, hän valitsi Chawichin.

Sota ryösti Chawichilta peruskoulun ja näytti siltä, että hänen vammansa tulisi sysäämään hänet syrjään normaalista kehityksestä myös pakolaisasutuksessa. Pakolaisleirillä on koulu, mutta se on liian kaukana Chawichin kaltaiselle vammautuneelle lapselle. Joka päivä Chawich katsoo vierestä, kun hänen veljensä keräävät oppikirjansa ja lähtevät kouluun.

Thesemellä, 7, on nykyään opettaja, joka ymmärtää kuulovammaista oppilastaan.

Thesamellä (kesk), 7, on nykyään opettaja, joka ymmärtää kuulovammaista oppilastaan.

Unicefin mukaan Adjumanin alueella asuu 3 000–4 000 rekisteröityä vammaista lasta. Kokonaismäärää ei tiedetä. Vammaisuuteen liittyy häpeää. Usein vammaiset pysyttelevät piilossa, jotta heidän perheensä, huoltajansa tai he itse eivät kohtaisi syrjintää.

Seitsemänvuotias Thesame, on kuulovammainen ja kärsii kehityksen viivästymisestä. Hän on perheensä kanssa luonut oman viittomakielen kommunikointiin.

”Huomasin, että Thesame ei alkanut puhua siinä iässä, jossa hänen olisi pitänyt. Se oli meille vaikeaa, koska oman lapsensa ei odota olevan kuuromykkä”, Thesamen isä John sanoo. ”Hänen pitää päästä kouluun, jossa opettajat ovat erikoistuneet työskentelemään vammaisten lasten kanssa. Tiedän, että hän pärjäisi siellä hyvin.”

Vuonna 2015 Kirkon Ulkomaanapu koulutti 100 opettajaa Adjumanissa työskentelemään Chawichin ja Thesamen kaltaisten lasten kanssa.

”On todella tärkeää, että pakolaislapset otetaan huomioon. Sodan takia monet heistä eivät ole käyneet koulua, mutta nyt heillä on siihen mahdollisuus. Myös ne, jotka ovat vammaisia, voivat käydä koulua”, sanoo Aliku, joka on yksi Pakelen peruskoulun omistautuneimmista opettajista, ja nyt yksi ensimmäisistä vammaisten lasten opetukseen erikoistuneista opettajista.

Ulkomaanavun ja sen kumppaneiden rahoittamat koulun uudet tilat ovat nyt avoinna sekä paikallisten että pakolaisten vammaisille lapsille, mikä tuo suurta helpotusta lapsille ja heidän perheilleen.

Aliku kertoo, että kaikille avoin koulutus parantaa myös vammaisten lasten itsetuntoa. ”Kaikki pääsevät mukaan”, Aliku sanoo. ”Heille on tärkeää kokea olevansa kuin muutkin lapset, joten meidän täytyy pitää huolta, että he saavat kaiken tarvitsemansa.” Aliku on nyt koulutettu tunnistamaan lasten tarpeita ja ottamaan ne huomioon omassa luokassaan.

Olivatpa oppilaat sitten epileptisiä, hyperaktiivisia, kehitysvammaisia, tai näkö- tai kuulovammaisia, Alikulla on käytössään taidot ja resurssit varmistaakseen, että ketään ei opetuksessa unohdeta.

Christine on löytänyt uudesta koulusta myös uusia ystäviä

Christine on löytänyt uudesta koulusta myös uusia ystäviä.

”Voin pitää huolta itsestäni. Se tekee minut onnelliseksi”, sanoo 16-vuotias Christine, joka vammansa takia joutuu käyttämään pyörätuolia. Hän on ugandalainen, mutta pääsee myös hyötymään opetuksesta.

Ugandan pakolaispolitiikan mukaisesti osa pakolaisille tarkoitetuista palveluista on kohdistettava myös ugandalaisille. Tämän ansiosta pakolaiset myös pääsevät helpommin yhteisön jäseniksi.

Vammaisten tarpeisiin suunnitellun asuntolan ansiosta Christinen ei enää tarvitse kulkea joka aamu kouluun siskonsa luota tien vaaroille alttiina. Henkilö- ja kuorma-autojen nostattaman pölyn takia näkyvyys tiellä on heikko, ja tien huono päällyste on uuvuttava alusta kulkea pyörätuolilla. Vaaralliset tiet eivät kuitenkaan ole koulutuksen ainoa este.

”On hyvä päästä kouluun, jossa voin vapaasti tutustua muihin kaltaisiini lapsiin ilman että minua kiusataan”, Christine sanoo. Silti koulu ei ole vain vammaisille lapsille, vaan kaikki opiskelevat yhdessä ilman että vammaisia lapsia eristetään.

Luokkahuoneisiin pääsee helposti pyörätuolilla, ja kirkas valaistus helpottaa näkövammaisten opiskelua. Myös wc-tiloihin on rakennettu pyörätuoliramppeja ja kaiteita.

On ensimmäinen koulupäivä Pakelen peruskoulussa ja ilmassa on hermostunutta odotusta. Vitsailemme ja leikimme lasten kanssa helpottaaksemme heidän jännitystään, mutta he rauhoittuvat vasta luokassa.

Aliku aloittaa tuntinsa pyytämällä oppilaita toistamaan perässä viikonpäivien nimet. Chawich istuu eturivissä, uudessa ympäristössä, muiden lasten ympäröimänä. Hän ei kuitenkaan ole lainkaan ujo. Hän kailottaa viikonpäivien nimiä kuin huutokauppakeisari. Hänen innostuksensa ja riemunsa valaisee koko luokkahuoneen. On vaikea kuvitella toisten 16-vuotiaiden, missään päin maailmaa, saavan niin paljon iloa oppimisesta.

Opiskelun ei pitäisi olla vaikeaa Chawichin, Christinen ja Thesamen kaltaisille fiksuille ja kyvykkäille oppijoille. Heidän ei pitäisi joutua taistelemaan koulutuksensa puolesta. Kaikilla lapsilla on oikeus koulutukseen.

Christinen terveiset Suomeen ja Ulkomaanavun tukijoille.

Christinen terveiset Suomeen ja Ulkomaanavun tukijoille.

Jutun henkilöt esiintyvät turvallisuussyistä pelkästään etunimillään.