”Kun tilanne kiristyy, ajattelen, että nyt työtäni vasta tarvitaankin” – rauhanrakentajana taistelujen keskellä

Etelä-Sudanissa puhjenneet uudet levottomuudet ovatvain lisänneet Ulkomaanavun Marie Makwerin paloa rauhantyöhön. "Vahvojen, sitkeiden ja niin paljon kärsineiden eteläsudanilaisten auttaminen on tärkeintä. Kaikki muu on nyt toissijaista.
Etelä-Sudanissa puhjenneet uudet levottomuudet ovat vain lisänneet Ulkomaanavun Marie Makwerin paloa rauhantyöhön. "Vahvojen, sitkeiden ja niin paljon kärsineiden eteläsudanilaisten auttaminen on tärkeintä. Kaikki muu on nyt toissijaista." Kuva: Ville Palonen

Etelä-Sudan on vajoamassa uuteen sisällissotaan. Marie Makweri jatkaa työtään rauhanrakentamiseksi maan pääkaupungissa Jubassa entistäkin palavammin. Hän halusi rauhantekijäksi jo pikkulapsena.

Kun rauhanneuvottelujenlopuksi otetaan ryhmäkuva, Marie Makweri, 33, on kuvan ainoa nainen.
Etelä-Sudanissa ei ole tavallista, että ainakaan nuori nainen osallistuu tärkeisiin rauhankokouksiin.

Siitä huolimatta Marie Makweri on työskennellyt Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön koordinaattorina Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa jo lähes kaksi vuotta.

Hän vastaa muun muassa Etelä-Sudanin kirkkojen kanssa tehtävästä rauhantyöstä.

”Alussa piispat ja kirkkojen neuvoston muut tärkeät johtajat tulivat usein Ulkomaanavun toimistolle, mutta menivät aina ensin tapaamaan toimistomme päällikköä. Oli voitto, kun he yhtenä päivänä tulivat suoraan minun huoneeseeni. Ajattelin, että nyt on jokin kynnys ylitetty – kirjaimellisesti”.

Saavutukset ovat kantaneet paljon eteistä pidemmälle. Nykyään Ulkomaanapu tunnetaan rauhantekijänä Etelä-Sudanissa sekä YK:ta että paikallisia kyläpäälliköitä myöten. Jos Ulkomaanavun toiminta-alueilla Etelä-Sudanissa on ongelmia, Makwerin puhelin soi.

Makweri kiinnostui rauhantyöstä jo lapsena.

”Se liittyy varmasti osaltaan perhetaustaani. Isäni on burundilainen ja olen ajatellut paljon sitä, mitä oma perheeni ja sukuni on joutunut käymään läpi. Olen nähnyt, miten suvun kokema väkivalta on vaikuttanut isääni. Muistan jo pienenä ajatelleeni, että miten voisin vaikuttaa siihen, että tällaista ei enää tapahtuisi”.

Burundissa tehtiin kansanmurha vuonna 1972 ja uudestaan vuonna 1993. Julmuuksien uhriluvut lasketaan sadoissatuhansissa.

Makweri itse on syntynyt ja kasvanut Suomessa. Hän on valmistunut Helsingin yliopistosta kehitysmaantieteestä. Gradu koski rauhantyöhön liittyviä mekanismeja Burundissa.
Sitten Ulkomaanapu tarvitsi nopealla aikataululla sijaista rauhantyöhön Etelä-Sudaniin.

”Ajattelin, että jos tästä kieltäydyn, kadun sitä koko loppuelämäni. Että tämä on nyt kaikki tai ei mitään.”

Etelä-Sudan ei ole mikään turistikohde. Siellä on sodittu lyhyitä taukoja lukuun ottamatta jo 50 vuotta, siis kokonaisia sukupolvia. Viimeisin rauhansopimus on syksyltä 2015, mutta tilanne on yhä jännitteinen. Jubassa on päiviä, jolloin ulos ei kannata mennä.

Turvallisuussyistä Makwerin arki on tarkkaan säänneltyä. Töihin ja asioille mennään aina etukäteen sovitulla autokyydillä.

”On tarkkaan määrätty, milloin herätään, milloin ollaan toimistolla ja milloin ruokakaupassa. Jonkun pitää koko ajan tietää, missä olen”, Makweri kuvailee.

”Se on ehkä suurin ero arkeen Suomessa, jossa voi mennä milloin tahansa mihin tahansa. Täällä joku muu määrittelee elämän rajat. Toisaalta haluankin täällä antaa tälle työlle ja näille ihmisille kaikkeni.”

Heinäkuun puolivälissä Jubassa alkoivat uudet taistelut. Satoja kuoli ja kymmenet tuhannet pakenivat kodeistaan. Makweri evakuoitiin Ulkomaanavun muiden ulkomaalaisten työntekijöiden kanssa Jubasta Nairobiin.

Miten rauhantekijä jaksaa yhä uudestaan puhkeavia taisteluja ja takapakkeja?

”Takapakit eivät lannista vaan päinvastoin. Kun tilanne kiristyy, ajattelen aina, että nyt minua ja työtäni vasta todella tarvitaankin.”

Teksti: Satu Helin