”Kaukaisin kylä on saavutettu”

Aakriti Ghimire hyppää narua Thula Durlungin kylässä, pikkusisko katselee. Taustalla yksi Kirkon Ulkomaanavun rakentamista väliaikaiskouluista.

Erityisopettaja Johanna Kurki kertoo, kuinka väliaikaiset koulurakennukset nousevat Nepalin maanjäristysalueen syrjäisiin kyliin.

Täällä Nepalissa olen oppinut, että suunnitelmat näyttävät helpoilta ja yksinkertaisilta paperilla. Todellisuus onkin sitten toinen juttu.

Väliaikaiskoulujen rakentaminen aloitettiin kokouksella, jossa opetusministeriön edustajat jakoivat järjestöille maantieteelliset alueet, joihin koulut tulee rakentaa.  Kirkon Ulkomaanapu sai listan, jossa näkyi kylien ja koulujen nimet, tarvittavien väliaikaiskoulujen lukumäärä ja arvioitu etäisyys pääkaupungista Kathmandusta.

Katsoimme karttaohjelmalla, missä meille nimetyt kylät sijaitsevat. Sitten pyysimme pöydän ääreen nepalilaiset työntekijämme. Ensimmäinen reaktio oli pitkä hiljaisuus.

”Meille on annettu kaikista kaukaisimmat ja haasteellisimmat paikat. Kaikkiin kouluihin ei ole edes tietä. Materiaalit pitää viedä kantamalla”, nepalilainen esimieheni, Kirkon Ulkomaanavun maavastaava Lila Bashyal huokasi.

Tästä hetkestä lähtien olemme kutsuneet projektiamme leikkisästi nimellä ”Mission Impossible” eli mahdoton tehtävä. Olemme soittaneet kyseisen elokuvan tunnusmusiikkia ja vitsailleet aurinkolasit päässä silloinkin kun on tuntunut, että mikään ei onnistu.

Mahdottomasta mahdollista

Sunnuntaina sain todistaa omin silmin, että mahdottomalta tuntuneessa tehtävässä on onnistuttu. Saavuimme illalla seitsemän aikaan hämärtyvään Thula Durlungin kylään. Olimme matkustaneet koko päivän tiellä, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Syvät kuopat, terävät kivet, maavyörymät, kapea yksikaistainen tie, jonka reunalta puolen kilometrin pudotus alas laaksoon…

Matkalla mietin, miten ihmeessä kaikki rakennusmateriaalimme on saatu perille isoilla rekoilla. Ja miten palkkaamamme nepalilaiset insinöörit ovat päässeet perille mopoillaan. Ja onko aamulla Kathmandusta lähtenyt rekkamme päässyt perille, mukanaan 1500 kiloa opetusmateriaaleja.

Väliaikainen koulu ja vaurioitunut koulurakennus, joka ei ole enää turvallinen.

Väliaikainen koulu ja vaurioitunut koulurakennus, joka ei ole enää turvallinen.

Thula Durlungissa Mahendra Ma V -nimisen raunioituneen koulun pihalla meitä odotti kaksi mallikkaasti rakennettua väliaikaista koulua. Nepalilainen insinöörimme Dipak Rana hymyili iloisena, mutta väsyneenä. Kylän yhteisötyöntekijä Pradip kertoi, kuinka helppoa oli saada paikalliset ihmiset mukaan rakennustöihin maksamallamme pienellä päiväpalkalla.

Huojentunein ajatuksin pystytin telttani väliaikaiskoulun viereen, kymmenien kyläläisten avustaessa teltan pystytyksessä.

Kirjat tiilien alla

Maanantai-aamuna heräsin iloiseen puheensorinaan. Opettaja Ran Prasad Ghimire aloitteli aamuseitsemältä ensimmäistä oppituntiaan väliaikaiskoulussa. Pyyhin unihiekat silmistäni ja pyysin lupaa päästä oppitunnille.

”Tämä on kertaustunti. Oppilailla on kansallinen englannin kielen testi neljä päivän kuluttua”, opettaja Ghimire kertoi.

Ennen tunnin aloitusta esittäydymme ja tutustuimme toisiimme. Opiskelijat halusivat myös jakaa kokemuksiaan kanssani. Lukion toista vuotta käyvä 19-vuotias Sandip Adnikari kertoi, että hänen oppikirjansa tuhoutuvat maanjäristyksessä.

”Kotini sortui ja kirjat jäivät tiilien alle.”

Opettaja Ghimire iloitsi kuitenkin siitä, että hänellä oli oma oppikirja jäljellä. Hän jakoi oman kirjansa oppilaiden kanssa.

”Opiskelijat ovat erittäin motivoituneita. Meillä oli kuukauden tauko koulusta maanjäristysten vuoksi. Nyt kun koulu on jälleen alkanut, motivaatio on korkealla”, opettaja Ghimire kertoi.

Sandip Adnikari ja Kushim Basnet ovat matkalla koulusta kotiin.

Sandip Adnikari ja Kushim Basnet ovat matkalla koulusta kotiin. Koulu näkyy kaukana vasemmalla.

Oppitunnin päätyttyä opiskelijat Sandip Adhikari ja Kushim Basnet pyysivät minua kävelemään kanssaan. He kertovat asuvansa ihan koulun lähellä.

Kävelimme polttavan kuumassa auringossa kapeaa hiekkatietä 35 minuuttia. Sitten vastaan tuli ensimmäinen auto. Pahoittelin, että en voinut saattaa opiskelijoita kotiin asti, koska olin luvannut olla koululla takaisin yhdeksältä.

Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Sitten sain autokyydin takaisin koululle.

Sanat eivät riitä

Koululla minua odotti 300 opiskelijaa ja hymyilevä joukko rehtoreita, opettajia, kouluyhteistyötoiminnan jäseniä ja oppilaskunnan edustajia. Olimme pyytäneet Thula Durlungissa toimivaa Loo Niva -järjestöä kutsumaan yhtä aikaa paikalle edustajat kylän kaikista neljästä koulusta. Ja ihmiset olivat tulleet.

Astuin sisälle 300 oppilaan koulun ainoaan pystyyn jääneeseen luokkahuoneeseen, jonka lattialle henkilökunta oli järjestäytynyt istumaan piirin muotoiseen muodostelmaan. Jokainen halusi tervehtiä minua henkilökohtaisesti kohteliaalla ”Namaskar” -tervehdyksellä.

Rekka täynnä opetusmateriaaleja oli saapunut illalla turvallisesti perille ja nyt opettajat kantoivat laatikoita huoneeseen.

Thula Durlung, käsinuket

Johanna Kurki havainnollistaa, miten käsinukkeja voi käyttää tunteiden ilmaisun välineenä.

Kävimme laatikko laatikolta läpi jokaisen koulutarvikkeen ja opetusvälineen. Keskustelimme maanjäristyksestä ja siitä, että monilla oppilailla on stressireaktioita ja keskittymisvaikeuksia.

Kehotin opettajia antamaan aikaa oppilaille, jakamaan kokemuksia pienissä ryhmissä, ja tekemään kaikkea mukavaa toiminnallista yhdessä. Tuomamme materiaalit sopivat hyvin tähän tarkoitukseen. Demonstroin, kuinka käsinukeilla voi leikkiä ja ilmaista tunteitaan ja kokemuksiaan erilaisten roolien kautta.

Annoin vinkkejä siihen, miten tuomillamme väriliiduilla voi piirtää kuvia omista peloistaan, ja käydä sitten läpi kuvat yhdessä ryhmän kanssa keskustellen. Tämän jälkeen lapset voivat piirtää kuvan turvallisesta paikasta – sellaisesta, jossa heillä on hyvä olla. Aina pelon iskiessä he voivat ajatella piirtämäänsä turvallista paikkaa.Opettajat nyökyttelevät ja kiittivät hyvistä ideoista.
”Sanamme eivät riitä ilmaisemaan kiitoksen määrää”, opettaja Ghimire sanoi.

Hyppynarut ja pallot heti käyttöön

Lentopalloa välitunnilla.Takana toinen väliaikainen koulu.

Lentopalloa välitunnilla.Takana toinen väliaikainen koulu.

Välitunti alkoi ja oppilaat säntäsivät pihalle. Olimme tuoneet koululle hyppynaruja, jalkapalloja, lentopalloja ja monenlaisia harrastusvälineitä. Ne otettiin heti käyttöön.

Pojat innostuivat lentopallosta ja opettaja teki nopeasti jaon kahteen joukkueeseen. Pallo ja hiki lensivät polttavassa kuumuudessa.
Tytöt jakoivat hyppynarut solidaarisesti ja pian koulun pihalla oli neljä porukkaa, joista kuului riemun kiljahduksia.

Ek, dui, tin…” tytöt laskivat nepalin kielellä numeroita ja yrittivät rikkoa toistensa ennätykset.

Pysähdyin juttelemaan tytön kanssa, joka hyppi innoissaan, mutta kiiruhti aina välillä silittämään pientä sisarustaan.

Dipika ja Aakriti Ghimire.

Dipika ja Aakriti Ghimire.

”Siskoni Dipika on 2-vuotias. Minun pitää huolehtia hänestä. Siksi hän on aina mukana koulussakin”, 10-vuotias Aakriti Ghimire kertoi.

Mietin, kuinka suuri vastuu 10-vuotiaalla tytöllä on siskostaan.

”Onneksi asun vain viiden minuutin kävelymatkan päässä koulusta. Jaksan kyllä kantaa Dipikaa sen verran”, Aakriti vakuutti.

Juttelimme hetken maanjäristyksestä.

”Kun maanjäristys tuli, olin juuri syönyt ja olin päiväunilla kodissani. Kun maa alkoi täristä, juoksin äkkiä ulos. Sitten koko talo romahti”, Aakriti kertoi.

Kysyin, missä Aakriti perheineen asuu nyt.

”Saimme peltiä ja teimme karjasuojaan uuden katon. Asumme nyt karjasuojassa.”

Kehotin tyttöä jatkamaan välituntileikkejä. Pikkusisko kainalossaan hän säntäsi hyppynarujen luokse.

”Tämä on parasta!” hän huudahti.

Iltapäivä koitti ja meidän oli aika lähteä kohti Kathmandua. ”Tämä on parasta”, mietin hiljaa mielessäni. Parasta oli nähdä konkreettiset työmme tulokset. Kaukaisinkin kylä on saavutettu.

Teksti: Johanna Kurki
Kuvat: Johanna Kurki ja Tuomas Väisänen

Lahjoita Nepal-keräykseen!