Karua ja kuivaa pensasaavikkoa riittää silmänkantamattomiin. Sadekausi ei ole tänä vuonna tuonut sateita Pohjois-Keniaan. Ihmiset mielissä on nyt muutaman vuoden takainen raju kuivuus, ruokapula ja nälkä. Vieraat ovat näillä seuduilla harvinaisia.

Olemme Pohjois-Keniassa turkanoiden ja pokottien mailla. Surkea maantie pölisee. Pahin sateiden puutteen aiheuttama ongelma ei kuitenkaan ole pöly vaan täydellinen kuivuus, joka tukahduttaa maissin jyvät karuun maahan.

Kuivuus kärjistää ja kiristää kahden keskenään kamppailevan heimon välejä. Kun ei sada, ruoka ei kasva. Pohjoisen syrjäseutujen merkittävin elinkeino, varastaminen, on voimissaan.

Kun pojat aikuistumisriittinä ympärileikataan, he saavat lahjaksi konekiväärin. Ugandan raja on muutaman päivämatkan päässä, ja se on auki myös asekaupalle. Konekivääri on elinehto, kun koulutusta ei käytännössä ole.

Kun lähestymme neljäntuhannen asukkaan Songokin kyläkeskusta, vastaamme kaikuu naisten laulu ”olette tervetulleita” pokotiksi. Kylän naiset ovat värikkäissä asuissaan ja kaulakoristeissaan meitä vastassa. Tanssi ja laulu kulkevat rintamana ja ympäröivät meidät. Vieraat löytävät tänne saakka harvoin.

Kaikki lähtee rauhasta

Kirkon Ulkomaanapu työskentelee African Development Solutionsin vetämässä ohjelmassa kuuden Pohjois-Kenian köyhän maakunnan elinolojen parantamiseksi. Turkanan lisäksi työalueeseen kuuluvat Pokot, Isiolo, Garissa, Wajiri ja Marsabit.

Ulkomaanavun osuus on heimojen välisten pitkäaikaisten kiistojen sovittelu. Useimmat niistä liittyvät elinolosuhteiden niukkuuteen ja paimentolaisheimojen keskinäiseen kamppailuun vedestä ja viljavasta maasta.

Rauhantyössä haetaan sovinnon halua yhteisöjen sisältä ja niiden omalla voimalla. Malli perustuu Ulkomaanavun Somalimaassa ja Somaliassa tekemään rauhantyöhön, josta on saatu paljon hyviä tuloksia.

Pohjois-Keniassa sovittelutyö ottaa nyt ensi askeleitaan.

Karulla opintiellä

Neljän tuhannen asukkaan kylässä on yksi koulu. Vapaaehtoistyötä tekevä opettaja opettaa kolmea luokka-astetta. Oppilaita on viitisenkymmentä. He kokoontuvat kahteen tyhjään huoneeseen, joissa on rautaovet ja ikkunakalterit.

”Kyyristymme suojaan seinää vastaan, jos ulkoa kuuluu laukauksia”, opettaja Liha Kales kertoo.

Suojautuminen on tarpeen: edellisellä viikolla kaksi koulun oppilasta kuoli, kun he joutuivat karjavarkaiden luotisateen tielle. Meitä vieraita suojaa kaksi lavallista aseistettuja sotilaita.

Liha Kales tekee työtä kutsumuksesta. Hänet on naitu kylään, yhdeksi kyläpäällikön kolmesta vaimosta. Entinen juoksija ei valita. Hän selostaa omaa ja koulunsa asemaa rauhallisesti, hyvällä englannin kielellä.

”Kenian hallitus ei anna meille mitään. Meidät on unohdettu tänne. Pienikin koulu on parempi kuin ei koulua ollenkaan”, hän sanoo.

Kylässä ei ole ainoaakaan käymälää, vaan tarpeet tehdään pensaikkoon.  Tulva-aikaan jokivesi huuhtoo kaikki pensaiden aluset mukaansa.

Nälkä ja puute houkuttavat varastamaan

Pohjoisen Kenian heimot ovat kuuluisia sotureistaan. Uhrien määrä viilletään käsivarteen. Siitä voi jokainen nähdä, kuinka urheasta soturista on kyse. Muukalaisen silmin soturin ammatissa ei ole mitään urheutta tai kunniaa. Väkivalta ja arkiset pikkutaistelut ovat onnistuneita tai epäonnistuneita karjavarkauksia.

Karja on näiden paimentolaisheimojen ruoka, toimeentulo ja pankki. Ja kun se itseltä syystä tai toisesta hupenee, otetaan toiselta.
Suomeksi nämä urheat soturit ovat karjavarkaita.

Onneksi Pokotissa voi myös valita toisin. David Bomongura Ngoriaita on 43-vuotias ja haaveilee rauhan keskuksesta ja hotellista sen yhteydessä. Muutama vuosi sitten hän oli vielä varkaiden joukossa.

”Meitä oli perheessä viisitoista lasta. Isä kuoli kun olin alle vuoden vanha. Äitikin kuoli ennen kuin täytin kaksikymmentä. Aina oli nälkä ja pula kaikesta. Aloin soturiksi siinä toivossa, että saisi edes ruokaa”, David Ngoriaita kertoo.

Mutta puute jatkui varastaessakin.

”Menimme hakemaan viittä lehmää ja saimmekin vain yhden. Kavereita kuoli. Itse en ole tappanut toista ihmistä, mutta olin miesten keskellä, jotka ovat tappaneet.”

Piispan puhe pysähdytti David Ngoriaitan. Hän luopui aseestaan ja varastamisesta ja tekee nyt rauhan työtä omassa yhteisössään.

Kolmen vaimon päällikkö

Songokin kylän päällikkö on Joseph Korkimul. Maan tavan mukaan hän kulkee asepuvussa ja heiluttelee pyöreänuppista kävelykeppiä. Kylän talot ovat pyöreitä savimajoja, joita ympäröi piikkipensaan oksista tehty aita. Oviaukosta ei normaalipainoinen eurooppalainen mahdu sisään muuten kuin sivuttain.

Majassa on yksinkertainen tulisija. Seinällä riippuu erikokoisia kalebasseja. Niissä säilytetään vuohen- ja lehmän maitoa. Pientä tilaa hallitsee eräänlainen riippukeinu. Siihen koko perhe keplottelee nukkumaan. Keskipäivälläkin majassa on hämärää. Ahdas tila on kuuma ja tuoksuja täynnä.

Pienestä oviaukosta on vielä vaikeampi päästä ulos.

Joseph Korkimul esittelee kaikki kolme majaansa. Onhan hänellä kolme vaimoa ja kolmet lapset.

”Menen kirkkoonkin kaikkien vaimojeni kanssa. Kyllä Jumala ymmärtää”, kyläpäällikkö sanoo.

Teksti ja kuvat: Hilkka Hyrkkö